torstai 31. maaliskuuta 2011

Phu Quoc

Maanantaina oli aika karistaa kaupungin pölyt ja siirtyä rantalomalle Phu Quocin saarelle. Bussimatka kesti nelisen tuntia Rach Gian kaupunkiin, josta lähtivät lautat saarelle. Bussin saapuessa Rach Gian asemalle, alko innokkaiden mopotaksikuskien osoittelu ku näkivät valkonaamoja bussin kyydissä.  Bussin ulkopuolella meidät piiritti hirveä lauma näitä kuskeja, mutta päätimme suunnistaa omin avuin satamaan bussissa tapaamamme suomalaisen pariskunnan kanssa. Muutaman kerran jouduimme kysymään tietä kunnes lopulta erästä elintarvikekojua pitävä ukkeli piirsi meille hienon kartan, jonka avulla satama löytyi. Lauttamatka Phu Quocille kesti 2,5 h (koko reissun hinnaksi tuli bussimatka 75 000 VND + lauttamatka 295 000  VND = 370 000 VND = 13 €).

Tapamme mukaan jäimme taas arpomaan satamassa, millä hinnalla raaskisimme ajella hotellille. Kieltäydymme erään kuskin tarjouksesta ja tästä loukkaantuneena kuski teki meille melkoiset temput. Eräs toinen kuski olis heittänyt meidät 40 000 dongilla/nuppi, mutta loukkaantunut kuski juoksi paikalle ja kielsi viemästä meitä tuolla hinnalla. Halvempaa hintaa tarjonnut kuski ajoi minibussinsa vähän matkan päähän ja lähdimme kävelemään perässä Eiköhän loukkaantunut kuski huomannut tämän yrityksen ja juossut ajamaan minibussin tiehensä. Tämä aivan ihana tyyppi levitti sanaa myös muille kuskeille, eikä kukaan saanut viedä meitä halvemmalla. Siinä sitten hetken vihaisina seistessämme, päädyimme mopotaksikyytiin, joka kustansi juuri tuon 40 000 VND (1,40 €). Matka ei ollu kovin mukava, sillä kyydissä oli rinkka ja tiet olivat suurimmalta osin päällystämättömiä ja vähän huonossa kunnossa. Perille kuitenkin päästiin ja hotelli näytti oikeen lupaavalta! Huone oli tosi siisti ja aamupala ihan kelpo

Pari ensimmäistä päivää vietettiin laiskotellessa, sillä olihan meillä ihan yksityinen rantakin käytössä :)

Meidän ranta
Meidän hotellin vieressä oli iltamarkkinat, joilla käytiin useana iltana syömässä, sillä sieltä sai hyviä grillivartaita ja ihania tuoreita mereneläviä. Keskiviikkona vuokrattiin ekaa kertaa mopedi ja sitä lähdettiin vuokraamaan ihan tuon long beachin  toisesta päästä, sillä siellä oli ystävällinen nainen, joka vuokrasi mopoja reilulla hinnalla. Kaikki muut pyysivät moposta vähintään 150 000 dongia, mutta tämä Happy Days nimistä ravintolaa pitävä nainen antoi mopon vuokralle 80 000 dongilla. Happy Daysin nainen oli niin reilu, että vuokrasimme mopon häneltä 2 kertaa, pesetimme pyykit ja otimme häneltä veneretkenkin.

Johan on markkinat

Keskiviikon moporetkellä ajelimme saaren eteläpäähän ja tällä reissulla ei vastaan tullut mitään kummempaa. Palatessamme kaupunkiin, yritimme kovasti löytää paikkaa, jossa meille vaihdettaisiin vähäsen dollareita Kambodzan viisumia varten, mutta yksikään pankki ei tähän suostunut.  Viimeisessä pankissa osattiin sitten kertoa, että kuun alussa oli kielletty dollareiden myynti ja saivat vain ostaa niitä. Jostain lehdestä luinkin jälkeenpäin, että menossa oli valuutan vietnamisointi. Tuona keskiviikkona oli aivan karsea ilma, ukkosti ja vettä tuli kaatamalla niin että kadut lainehtivat. Meillä oli sovittuna illallistärskyt tuon tapaamamme suomalaispariskunnan kanssa, mutta  harmiksemme jouduimme jättämään ruokailun väliin rajun ilma takia. Kun minä olin jo illalla tutimassa, oli Antti lähtenyt vielä käppäilemään ja jonkun ison hotellin respasta oli suostuttu  vaihtamaan Antille 100 dollarin seteli. Sen verran kova oli sade ollut vielä myöhään illallakin, että jalkasin liikkeellä ollutta Anttia säälinyt respan ukko oli heittänyt Antin päähän riisinviljelijän hatun sateelta suojaamaan.

Torstaina meillä oli veneretkipäivä ja retki oli kyllä oikein onnistunut. Ensiksi meidät vietiin helmifarmille, jossa saimme nähdä, miten helmi otetaan pois simpukan sisältä. Oli kyllä mielenkiintoista seurata tuota toimenpidettä.  Veneretkellä meillä oli mahdollisuus snorklata kolmessa eri kohteessa ja täytyy kyllä sanoa, että kaikki kohteet olivat älyttömän hyviä ja näimme paljon kaloja. Retkellä oli mahdollisuus myös onkia. Onkena toimi muovinen kela, jonka ympärille siima oli pyöritetty. Pettynyt Antti ei saanut ainuttakaan kalaa, kun taas mulla söi jatkuvasti ja sainki nostettua ylös 7 fisua. Ei me iskä näköjään turhaan käyty siellä Strömsössä :D  Veneen henkilökunta grillasi meille onkimamme kalat ja kaikki retkeläiset totesivat, että näin tuoretta kalaa ei kukaan ollut vielä koskaan saanut. Retken ruuat olivat tosi hyvät ja erikoisin tarjoiltu ruoka oli ihanasti marinoitu merisiilin liha.

Merisiili on hyvää
Retken aikataulu vähän venähti, koska veneeseemme tuli jokin vika ja meitä jouduttiin myös jonkin matkaa hinaamaan. Olimme varmoja, että meitä ei enää vietäisi retken viimeiseen kohteeseen eli Bai Saon rannalle, sillä retken olisi jo kuulunut päättyä. Tunnolliset retkenvetäjät kuitenkin veivät meidät retkiohjelman mukaisesti pelailemaan puoleksi tunniksi rantapelejä Bai saolle. Se kyllä täytyy sanoa, että Vietnamissa on osattu erinomaisesti tuo retkien järjestäminen ja ollaan oltu joka retkeen oikein tyytyväisiä.

Näin meitä hinataan

Tapasimme retkellä suomalaiset pojat ja sovimme näiden Jussin ja Villen kanssa tapaavamme iltamarkkinoilla. Meillä oli sen verran hauskaa hot potin äärellä, että vietimme porukalla useammankin illan. Pelailimme poikien bungalowin terassilla yatzya, kävimme The Dog Barissa, jossa pelit jatkuivat dartsin parissa ja pyörähdimme myös paikallisessa yökerhossa, jossa paikalliset jorasivat innoissaan  ja musiikki pauhasi niin, että keskusteleminen oli mahdotonta.

Viihdyimme saarella sen verran mainiosti, että halusimme jäädä vielä viikonlopuksi. Nykyinen hotellimme Huong Bien oli kuitenkin viikonloppuna täyteen buukattu, joten jouduimme muuttamaan perjantaina toiseen hotelliin (Hiep Thanh). Tämä hotelli oli saaren vilkkaimmalla rannalla eli long beachilla, mutta olipahan ainakin ravintoloita lähellä. Perjantaina pidimme jälleen mopopäivän ja ajelimme tällä kertaa pohjoseen päin. Kävimme ihan saaren pohjoispäädyssä ja pysähdyimme sinne limulle. Paluumatkalla jäimme hetkeksi istuskeleman autiolle rannalla. Phu Quocilla mahtavaa on juuri se, että siellä voi löytää rannan, jossa saa olla aivan keskenänsä.
Rauhallinen ranta
Tässä lounastettiin
Moporetkillämme näimme, että joka puolelle saarta rakennettiin uusia leveämpiä teitä. Kuulimme, että muutaman vuoden päästä saarelle avattaisiin kansainvälinen lentokenttä, mikä selitti nämä valtavat tieprojektit. Happy Daysin nainen sanoikin, että lentokentän avaaminen oli meidän turistien kannalta tosi huono asia, mutta hänen bisneksensä kannalta hyvä asia.  Ennen mopon palauttamista Antti patisti mut vielä ajamaan helmifarmille, sillä Antti tiesi mun jääneen himoitsemaan yhtiä helmikorviksia. Aika reilu tyyppi  Toi Antti kyllä on :)

Simpukka avataan
Sieltä se helmi paljastuu

Lauantai oli viimeinen päivämme saarella ja vietimme sen täysin rannalla lötkötellessä. Näin se sitten vierähti nopeasti kuukausi Vietnamissa ja sunnuntaina meni viisumikin jo umpeen, joten oli poistuttava muille maille.


Lasi kulkee turvallisesti
Pakollinen auringonlaskukuva

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Can Tho

Lauantaiaamuna 19.3. matka jatkui Saigonista Can Thohon, joka kuuluu Mekong Deltan alueeseen (matka kesti kaikkien kiemuroineen n. 5 ja puol h, lipun hinta 7 $/hlö). Ensiksi meidät vietiin taksilla pieneen terminaaliin, josta minibussi kuljetti meidät varsinaiseen bussiterminaaliin ja sieltä sitten lähti itse Can Thon bussi. Eli melkoista ajokin vaihtoa oli tuo reissu. Bussi jätti meidät Can Thon bussiterminaaliin, jossa riivaajat hyökkäsivät heti kimppuumme tarjoten ylihintaisia kyytejään kaupungin keskustaan. Onneksi pienen etsinnän jälkeen löytyi taksikuski, joka suostui heittämään meidät 60 000 dongilla (reilu 2 €).

Taksin ikkunasta ulos katsoessani näytti siltä, että taas on tultu johonkin suureen mopoja vilisevään kaupunkiin. Joen lähelle päästessämme mieleni kuitenkin muuttui ja paikka näytti ihan hyvälle. Löysimme aivan siitä joen varresta hotellin (Tay Ho Hotel), josta saimme ihan kelpo huoneen kahdeksi yöksi hintaan 500 000 VND (vähän päälle 17 €). Heitimme kamat huoneeseen ja menimme joen varressa olevaan puistoon. Ostimme pussillisen jackfruitia ja kävimme istumaan puiston penkille nauttimaan auringosta ja tuoreesta hedelmästä. Tämä ihanalta kuulostava hetki ei sitten sujunutkaan ihan niin ku piti. Hetken aikaa istuttuamme saimme niskaamme kunnolla vettä ja ponkasimme pelästyneinä pystyyn. Puutarhuri oli tullut kastelemaan puskia isolla letkullaan ja ei sitten näköjään huomannut yhden pensaan takana istuvia turisteja. Kaiken lisäksi mun kurkku alko tuntua vähän turvonneelta ja kieltä kirveli, joten olin nähtävästi sitten tuolle jackfruitille allerginen ja loput hedelmät päätyivät lapsukaisille.

Hetki ennen kastumista
Illalla joen varsi heräsi todenteolla eloon ja kaduille nousi markkinakojuja, joissa oli myytävänä kaikkea mahdollista grillatuista banaaneista vaatteisiin. Ravintolat raahasivat ihan joen varteen pöytiä ja tuoleja, jotka täyttyivät nopeasti auringon laskiessa.

Kojuja
Can Thossa meitä kiinnosti erityisesti nuo kuuluisat Mekong-joen kelluvat markkinat ja halusimme markkinoille seuraavanan päivänä, joka oli sunnuntai. Suurin osa matkatoimistoista oli näköjään lauantaisin kiinni ja auki oleva tarjosi kalliita retkiä, jotka kaiken lisäksi tehtäisiin isoissa ryhmissä. Meidän hotellin edessä parveili omia retkiään kaupitteleva nainen, mutta jotenkin en luottanut moiseen katukauppiaaseen. Pysähdyimme kuitenkin kuuntelemaan naisen myyntipuhetta ja lukemaan pienestä vihosta turistien kirjoittamia kokemuksia naisen retkistä. Siinä sitten neuvottelimme Antin kanssa mitä pitäisi tehdä ja puhuessamme keskenämme naisen ilme kirkastui, sillä hän tajusi meidän puhuvan suomea. Nainen nappasi kännykän käteensä ja soitti jonnekin. Kun puheluun vastattiin retkimyyjä sanoi puhelimeen, että täällä olisi Riitta kaksi suomalaista, jotka haluaisivat Mekong-joen retkelle. Puhelimessa oli tosiaan Riitta, joka oli asunut Can Thossa jo kuuden vuoden ajan ja tämä retkiä kaupitteleva Ms Ha oli koko tuon ajan toiminut hänen luottohenkilönään. Riitta ylisti Ms Han järjestämiä retkiä maasta taivaaseen ja kehui naista erittäin luotettavaksi, mikä Riitan mukaan oli tosiaankin katoava luonnovara tässä maassa. Päätimme ottaa Ms Hon retken seuraavaksi päiväksi.

Palatessamme illalla kaupungilta, minä jäin ihmettelemään liekkikuppaajan työskentelyä ja Antti paineli edeltä hotellille. En tietenkään voinut vastustaa kiusausta kokeilla moista hoitoa ja pian makasinkin jo matolla kupattavana. Kuppaus ei tuntunut ollenkaan niin pahalta ku ajattelin ja kaiken lisäksi tämä kuppaaja osasi myös hieroa mielettömän hyvin. Kun hotlan naiset näkivät jäljet selässäni, he sanoivat minun olevan tosi vahva nainen kun kestän kuppaamisen ja kannan valtavaa rinkkaa selässäni. Naisia nauratti kovasti ku Antti sanoi, että hänen mielestään mä olen vaan ihan kahjo ku teen vapaaehtoisesti tollaista :) Sain paikallisilta yllättävän paljon huomiota kupatun selän takia ja he sanoivat minun näyttävän nyt ihan vietnamilaiselta.

Kuppaaja työssään
Kuppanen selkä

Kupattu selkä
Sunnuntaina oli sitten tuo kovasti odotettu markkinapäivä. Retki käynnistyi klo 5.30, joten oli vielä ihan pilkko pimeää ku läksimme ulos. Tuohon aikaan koko kaupunki oli jo hereillä ja kaikki urheilivat joen varren puistoissa. Saimme oppaakseemme tosi ystävällisen naisen ja hänen mielettömän suloisen 10-vuotiaan tyttärensä. Saimme siis yksityisen retken pienellä puisella veneellä, aivan niin kuin Ms Ho oli luvannutkin. Katselin silmät pyöreenä niitä kaikkia toimituksia, joita tuon joen varrella suoritetaan. Ensimmäisellä laiturilla joku pesi hampaitaan, toisella laiturilla oli menossa hiustenpesu ja kolmannella pestiin pyykkiä. Kaikki tuo tapahtuu tässä yhdessä ja samassa joessa, jossa mekin juuri pöristelimme pitkähäntäveneellä!

Meidät vietiin ensiksi isommille markkinoille, jotka olivat kaikkein tunnetuimmat markkinat. Myytävänä oli pääasiassa hedelmiä ja vihanneksia. Veneen tarjonta ilmoitettiin siten, että kaikki myytävät tuotteet oli esiteltynä kepin nokassa.

Kepin nokassa myytävät tuotteet

Kauppa kävi hyvin ja tuotteita lastattiin vauhdilla veneestä toiseen. Hetken menoa ihmeteltyämme viereemme ajoi erilaisia juomia myyvä vene, josta sai esimerkiksi aamusumpit ja limpparia. Kysyimme halusiko oppaana oleva tyttö jotain juomista ja hän ilmoitti haluavasa samaa kuin Antti eli cokista. Tytön äitiä nauratti kun tyttö halusi olla samanlainen ku Antti. Toisesta veneestä saimme ostettua herkulliset sämpylät ja siinä sitten nautimme aamupalaa markkinahulinan keskellä.

Juomavene tulossa kohti
Tästä sämpylöitä

Seuraavaksi meidät vietiin pienemmille markkinoille, joissa tarjonta oli lähetulkoon sama kuin edellisilläkin, mutta näiden sanottiin olevan jostain syystä enemmän paikallisten markkinat.

Toisilla markkinoilla

Markkinoiden jälkeen opas ajelutti meitä tosi kauniilla Mekong-joen suistoalueella. Se oli tosi kurja huomata, että kaikki roska päätyy tonne jokeen. Kuski joutui jatkuvasti poistamaan potkuriin tarttuneita muovipusseja ym. roskaa, joten luulis ihmisten jo lopettavan roskien heittämisen jokeen.

Veneilyä suistossa

Suistoajelun jälkeen oli vuorossa kävelyä yhdessä suiston kylistä. Pieni tyttö lähti meitä opastamaan tuolle kävelylle ja äiti jatkoi eteenpäin veneellä. Tyttö vei meidät ensiksi katsomaan riisipaperin valmistusta. Kun olimme lopettaneet vierailun ja kävelleet jo pois päin vähän matkaa, tuli tytön kaasvoille pelästynyt ilme ja hän lähti juoksemaan takaisin riisipaperipajalle. Tuo pieni oppaamme oli unohtanut maksaa pajan työntekijöille vierailustamme.
Riisipaperin valmistusta

Tämä meidän ylisuloinen oppaamme oli aivan mahtava! Tyttö halusi näyttää meille erilaisia eläimiä sioista ankkoihin ja esitteli erilaisia kukkia ja kasveja.

Erikoinen ötökkä lehdellä
Toivoin koko sydämestäni, että tyttö oli oppaanamme vain, koska oli sunnuntai ja silloin ei ollut koulua, mutta enpä tiedä... Tytön äiti jo huhuili meitä veneelle jossain vaiheessa, mutta tyttö pyysi että saisimme jatkaa jalkaisin vielä jonkun matkaa.

Tyttöä nauratti ihan kauheesti ku Antti kanto hedelmiä näin
Söimme kylässä olevassa ravintolassa lounaan ja tyttö halusi taas juoda seuranamme limpparia. Eipä ollu tytön tylleröinen tottunut limunjuoja, sillä koko kotimatkan raukkaa röyhtäytytti.

Tyttö koristeli mut kukkasilla ja minä opastin miten heinää voi käyttää pillinä
Paluumatkalla saimme mitä hienoimpia taideteoksia ja koruja, joita oppaamme taiteili palmunlehdistä ja joilla tyttö sitten koristeli meidät. Tyttö osotti mun kättä ja omaansa, koska hänestä oli ilmeisesti hienoa, että meidän ihomme olivat saman väriset. Tällä paluumatkalla meille tarjoiltiin myös kaikenlaisia hedelmiä, joten äiti ja tytär pitivät meistä kyllä erinomaista huolta. Retken päätyttyä tyttö moiskautti isot pusut meidän molempien poskille ja kyllä siinä sydän aivan suli. Aivan mahtava oli tämä Mekong-joen retki.

Retken jälkeen kävimme kiertelemässä muutamat nettikahvilat ja hotellit, koska meidän piti tulostaa seuraavan kohteemme hotellivoucheri. Nettikahviloissa ei ollu tulostimia ja hotellit eivät taas suostuneet tulostamaan, joten homma alko tuntumaan jo hiukka epätoivoselta, mut onneks löyty yhden hotellin respasta ystävällinen ukko, joka suostu lainaamaan tulostintaan. Siinä tulostellessamme paprua, tuli respaan itävaltalainen pariskunta, joka alko kovasti juttelemaan. Pariskunnan nainen ehdotti, että mentäisiin jatkamaan höpöttelyä jonnekin raflaan, koska olivat juuri saapuneet kaupunkiin ja tosi nälkäisiä. Siinä sitten hurahti koko ilta grillatessa paikallisittain kaikenlaisia herkkuja pöytägrillissä. Hirvittelimme pariskunnan tilamaa ruuan määrää, sillä pöytä notkui ruokaa krokotiilin lihasta simpukoihin ja ei ollu ihan meidän budjettimme mukainen illallinen tuo. Pariskunta kuitenkin vaati ehdottomasti, että me nuoret maksaisimme ainoastaan juomat ja he hoitaisivat ruuat. Nololtahan se tuntui syödä toisten piikkiin noin tajuton illallinen, mutta pariskunta kieltäytyi ehdottomasti ottamasta meiltä enempää rahaa. Ilta oli tosi mahtava ja meillä oli älyttömän hauskaa. Matkassa on ollut huippua juuri se, että tapaa mahtavia ihmisiä ja koskaan ei tiedä kenen seurasta sitä itsensä seuraavan kerran löytää illastamasta.

Ho Chi Minhan se siellä taas

tiistai 22. maaliskuuta 2011

HCMC

Viimeinen open tour -lippumme oli välille Mui Ne - Saigon ja tämä lippu käytettiin keskiviikkona 16.3. Tämä väli kesti viitisen tuntia ja ilman Saigonin ruuhkia tuosta ois varmasti selvitty 3 tunnissa. Tuo Saigonin liikenne oli juuri hullun myllyä kuin olin ihmisiltä kuullutkin. Kaupungissa on siis 4 miljoonaa mopoa, joten tuosta määrästä voi pikkasen saada osviittaa liikenteestä, vaikka ei sitä mielestäni voi käsittää ennen ku näkee touhun omin silmin.

Kuva ei riitä kertomaan
Bussi jätti meidät tuonne reppumatkaajien ghettoon eli Pham Ngu Lao -kadulle. Löysimme 15 dollaria tosi hyvän huoneen Kim`s place nimisestä hostellista. Huoneessa oli erikoisuutena jopa oma tietokone ja sämpyläaamiainenkin kuului hintaan. Huone olikin niin hyvä ja tilava, että henkilökunta meinaski pistää meidät vaihtamaan huonetta heti seuraavana päivänä, ku joku isompi porukka oli tulossa. Tarjosivat meille tuon huoneen tilalle 12 dollarilla pienempää kämästä ikkunatonta huonetta, jonka hintaan ei kuulunut aamupalaa. Hotellin työntekijä sanoi, että jos olemme mukavia ihmisiä, niin suostumme vaihtamaan huonetta. Diili oli sen verran huono, että emme suostuneet olemaan mukavia ihmisiä ja siitä tuo likka sitten vähän nokkaantui meille.

Tein heti ekana päivänä mielestäni parhaan ostokseni ikinä. Kävin huvikseen kysymässä silmälasikaupasta, millä hinnalla ne mulle väsäisivät rillit. Tein kaupat välittömästi, ku myyjä ilmoitti lasien irtoavan 30 eurolla. Mulla oli resepti syksyltä, joten näkökin tarkastettiin vaan pikasesti ja samana oli onneks pysyny. Myyjä sanoi, että lasit olisivat valmiit parin tunnin päästä ja joku niitä alkoikin siinä heti hiomaan. Uskomattoman tehokasta toimintaa! Pikkasen jännitti millaset laseista tulisi, mutta hyvin niillä tuntu näkevän :) Mieli ois tehny ostaa useammat ku oli niin halvat, mut eipä viittiny ku näkö kuitenki huononee.

Keskiviikko otettiin rennosti, mutta torstaina oli taas käytävä nähtävyyksien kimppuun. Torstaiaamuna huristelimme mopotaksien kyydissä Yhdistymisen palatsille. Oikea taksi olis tietenki ollu viisaampi valinta, mut ku kerran meitä oli jo huijattu Nha Trangissa, niin eipä enää huvittanu noitten huijareiden kyytiin hypätä. Nha Trangissa meille siis sattu sellanen taksi, jonka mittari kävi ku vimmattu ja pakko oli sitten kiltisti vaan maksaa matka ku kielitaidoton kuski vaan osotteli mittarissa olevaa summaa (mitätön matka 160 000 dongia = reilu 5 €).  Alkuperäinen palatsi rakennettiin jo 1868 ranskalaisten toimesta ja silloin sitä kutsuttiin Norodomin palatsiksi. Vuonna 1954 ranskalaiset luovuttivat palatsin Saigonin viranomaisille ja pääministeri Ngo Dinh Diem päätti muuttaa palatsin nimen Itsenäisyyden palatsiksi ja palatsi toimikin useamman vuoden pääministerin perheen asuntona. Pommit tuhosivat palatsin länsisiiven 1962, eikä palatsia ollut mahdollista korjata, joten vanhan palatsin paikalle rakennettiin uusi. Vuonna 1975 palatsin aidan läpi vyöryi Pohjois-Vietnamin armeijan panssarivaunu ja tähän päättyi Vietnamin sota. Nykyään palatsissa järjestetään erilaisia kokouksia ja konferensseja. Ehdimme juuri kiertää hyvin palatsin ennen ku se sulkeutui  klo 11-13 väliseksi ajaksi.

Yhdistymisen palatsi
Palatsin sisältä

Kävimme palatsin jälkeen katsomassa millainen on Jade Emperor Pagoda. Pagodan pihalla myytiin aivan pikkuruisia kilpikonnia ja kaloja, joiden vapauttamisen pagodan altaisiin uskottiin tuottavan onnea. Altaat olivatkin melkosen täynnä näitä otuksia. Yhdessä altaassa oli aivan älytön määrä punakilpikonnia ja sieltä työntekijä sitten kalasteli haavilla pois menehtyneet kilpparit. Pagodassa oli jotenkin erityisen jännä tunnelma.

Jade Emperor Pagoda
Pagoda käsitti kaksi kerrosta ja se oli tosi hämärä ja täynnä suitsukkeiden savua. Pagodan patsaat olivat kookkaita ja hienoja, aivan erilaisia mitä on tottunu näkemään.  Näin tuolla pagodassa sellaisia riittejä, joita en ole missään muualla nähnyt. Pagodassa oli esimerkiksi kaksi heppapatsasta, joihin ihmiset hieroivat käsiään ja hierottuaan näitä patsaita he hankasivat käsiään itseensä. Ois ollu hauska tietää mitä tämän riitin oli tarkoitus ihmisille tuoda. Yhdeesä nurkassa oli patsas, joka piteli kädessään viuhkaa. Näin yhdenkin miehen ottavan viuhkan käteensä ja löyhytelleen patsasta pitkän aikaa ja samalla juttelevan patsaalle ummet ja lammet.

Pagodassa oli kovin hämärää
Pagodassa vierailun jälkeen oli sotamuseo sopivasti auennut ja suuntsimme seuraavaksi sinne (kiinni 12.00-13.30). Museon alakerrassa oli sodan aikaisia propagandajulisteita ja löytyihän sieltä juliste Suomestakin.
USA pois Indokiinasta
Mielenosoitus Helsingissä 1970

Museossa oli kyllä rankkaa katottavaa ja erityisen kauheaa katsottavaa oli agent orange -kemikaalin aiheuttamat vammat. Agent orangen käyttö näkyy vielä tänäkin päivänä, sillä sodan aikana myrkylle   altistuneille syntyy kehitysvammaisia lapsia vielä nykyäänkin. Häijyä on tuo sodankäynti tosissaan ollut.

Päätimme museon jälkeen mennä hetkeksi istuskelemaan läheiseen puistoon ja silloin tuli taas todistetuksi miten pieni tämä maailma on. Olimme tavanneet mahtavan suomalaisen pariskunnan Nha Trangin Vinpearlin vesipuistossa ja eikö tuo pariskunta ilmestynyt samaan puistoon. Pariskunta kävi istumaan penkille vähän matkan päähän meistä ja hetken heitä kuikuiltuani varmistuin, että kyseessä oli tosiaan samat tyypit. Hyökkäsimme sitten heitä morjenstamaan ja oli yllätys heillekin melkoinen. Ajatella, että monen miljonan ihmisen asuttamassa kaupungissa voi tärmätä johonkin tuttuun. Kaiken lisäksi tuo ei ollut todellakaan kylän ainut puisto ja ei myökään mikään pieni puisto. Pariskunnan nainen kuitenkin sanoi, että hänellä oli ollut tunne että jossain me vielä törmäämme, viimeistään Jumbossa jos ei muualla. Siinä jutellessa kävi ilmi, että kaikki haluaisivat nähdä Cu Chin tunnelit. Pariskunnan mies sanoikin hauskasti, että pitäiskö meidän ihan vaan rehellisesti varata retki yhdessä, ku kuitenki kolautamme päät yhteen tuolla tunneleissa. Lähdimme siltä seisomalta varaamaan seuraavaksi päiväksi tunneliretken (5 $/hlö + sisäänpääsy 80 000 dongia).

Kyllä tuntu hurjalta ajatukselta, että tunneleita rakennettiin maan alle 250 km edestä. Tunneliverkosto johti aina Kambodzan rajalle saakka. Turistit saivat vierailla yhdessä tunnelipätkässä, jota oli jouduttu suurentamaan kookkaita turreja varten. Jos en nyt ihan täysin väärin muista, niin alunperin tunnelit olivat leveydeltään 50 cm ja korkeudeltaan 80 cm ja turisteja varten niitä oli suurennettu niin, että leveys oli 80 cm ja korkeus 120 cm. Jo todella lyhyt tunnelissa ryömiminen sai ihmiset ahdistumaan ahtauden ja kuumuuden takia. Voi vaan kuvitella millaista tuolla maan alla on ollut viettää pidempiä aikoja.

Tunnelissa
Maan alle oli rakennettu sairaaloita, makkareita ja keittiöitä, jotta eläminen piilossa oli mahdollista. Keittiön rakentamisessakin oli jouduttu käyttämään mielikuvitusta, jotta olinpaikka ei paljastuisi. Keittiöstä lähtevät savut johdettiin putken avulla kauemmaksi keittiöstä ja kokkaaminen suoritettiin varhain aamulla paljastumisen välttämiseksi.
Kyökki
Keittiön savut johdettiin ulos vähän matkan päässä keittiöstä
Amerikkalaisten tuodessa vainukoiria tunneleiden alueelle, yrittivät vietnamilaiset hämätä koiria asettamalla tunnelien ilma-aukoille esimerkiksi chiliä ja jenkkisotilaiden vaatteiden riekaleita.

Tunnelin ilma-aukko
Sisäänkäynnit tunneleihin olivat erittäin taitavasti naamioitu. Antti kokeili miltä tuntu pujahtaa tunneliin erittäin kapeasta aukosta.
Entinen Vietcongin sissi

Antti tunnelin sisäänkäynnillä

Parhaimmillaan tunneleissa kuulemma piileskeli sodan aikana 16 000 vietnamilaista. Alueella oli useita mielikuvituksellisia ansoja, joita aiemmin oli käytetty eläinten pyydystämiseen ja oppaan sanoja lainatakseni niitä käytettiin sitten sodan aikana amerikkalaisten eläinten pyydystämiseen. Kyllä tuo sodankäynti on vaan niin tajuttoman raakaa touhua.
Ansa pyörähti ympäri kun sille astui ja uhri putosi piikkeihin
Pyörivä ansa
Aina mua vaan jaksaa ihmetyttää näiden vietnamilaisten vanhempien tapa pissattaa lapsiaan vilkasliikenteisten katujen varteen. Missään muualla en oo tällasta tapaa havainnu ja tollasessa suurkaupungisa se tuntu vieläkin kummallisemmalta, sillä joka puolella on ravintoloita ja hotelleja, jotka varmasti päästäisivät lapsoset vessaan. Useampana iltana ihmettelin myös mitä kummaa mahtoivat kaupata pojat, jotka pyöräilivät ympäri keskustaa helistimiä heilutellen. Pakkohan asiaa oli kysäistä yhden ravintolan työntekijältä ja jonkilaista hierontapalvelua nämä nuorukaiset sitten kuulemma kaupittelivat.

Neljä ihmistä mahtuu helposti mopon kyytiin

Pakko vielä kertoa yhdestä hullusta sattumasta. Istuttiin vikana iltana syömässä yhdessä ravintolassa ja viereiseen pöytään istahti suomalainen mies. Mies oli reissussa siskonsa ja tämän miehen kanssa ja pariskunta ilmaantuikin paikalle jossain vaiheessa. Siinä sitten kyseltiin mistäpäin kukakin oli ja kävi ilmi, että tämän siskon miehen veli asui samalla pienellä paikkakunnalla ku minä ja Antti. No ei siinä vielä mitään, sillä seuraavaksi kävi ilmi, että miehen veli asuu samalla kujalla ku mun vanhemmat ja tuolla kujalla on siis tosiaan ainoastaan 12 taloa. Minä asuin siis lapsuuteni tuolla kujalla ja miehen veljen lapset ovat minulle tuttuja. Miten voi olla mahollista!

Kolme yötä tuolla Ho Chi Minh Cityssä oli meille aivan tarpeeksi ja oli ihan mukava vaihtaa paikkaa. HCMC:ssä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ei se meihin suurempaa vaikutusta tehnyt. Olihan tuo kaupunki tosissaan kiva nähdä, mutta en tiedä tulisinko uudestaan.

Notre Damen katedraali
Munkki joka sytytti itsensä palamaan (kerroin tästä Huen tekstissä)

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Pari hiekkaista päivää Mui Nessa

Maanantaiaamuna hyppäsimme jälleen bussin kyytiin ja matkasimme 5 h etelään Mui Nehen. Jäimme ekaan vastaan tulleeseen hotelliin, joka ei tosiaan ollu kovin kummonen (Sand Dune Hotel, 10 dollaria/yö). Vuokrasimme heti mopon, jotta pääsimme näkemään kaupunkia, sillä tarkoituksena oli tehdä Mui Nehen vain parin yön pysähdys. Kaupunki oli erikoinen, sillä se käsitti yhden hyvin pitkän suoran tien, jonka varrella kaikki hotellit, ravintolat ja kaupat olivat. Tämäkin paikka oli täysin venäläisten vallottama. Mui Nessa oli tosi tyylikkäita resortteja ja ravintoloita. Monet kaupatkin olivat tosi hienoja. Vaikutti siltä, että paikka on kasvanut tuollaiseksi parissa vuodessa, silla kaikki vaikutti niin uudelta. Se kyllä harmitti, että ranta oli rakennettu niin täyteen noita resortteja, että oli tosi hankala keksiä kulkureitti rannalle.

Mui Ne on kuuluisa hienoista hiekkadyyneistään ja maanantaina ajelimme 5 km päässä oleville punaisille dyyneille. Kello oli jo se verran paljon, että dyyneille alko kerääntyä paljon ihmisiä auringonlaskua katsomaan.

Punaiset dyynit
Tiistaina menimme sitten käymään valkoisilla dyyneillä, jotka olivat vähän kauempana eli 25 km päässä kaupungista. Dyyneillä on tapana laskea liukureilla makeä ja tuota bisnesta pyörittävat pienet pojat. Pojat ottivat liukurin vuokrasta 20 000 dongia ja antoivat laskea tolla hinnalla tunnin. Laskeminen oli hauskaa, mutta tekniikka oli aluksi hieman hukassa ja välillä koko liukuri hautautui hiekkaan. Kapuaminen oli tosi rankkaa, joten montaa laskua ei jaksanut tehä. Tunti oli ihan riittävä aika, sillä dyyneillä oli ihan polttavan kuuma (tuona pävivänä muutenkin lämmintä + 34). Kaiken lisäksi oli ihan armottoman kova tuuli, joten hiekkaa pöllysi kunnon pilvinä ja sitä olikin sitten suu, silmät ja korvat täynnä. Laskeminen oli sen verran rajua puuhaa, että Antilta hajosivat läpsykkäät, joiden Antti oli kovasti toivonut kestävän koko reissun ajan, mutta kuukautta ennen ne sitten leipoivat kiinni. Antti ei sitten tosiaan tainnut olla eka, jolle näin kävi, sillä dyynien lahellä oli koju, jossa myytiin släpäreitä! Ei siis tarvinnu lähteä kauas uusia jalkineita ettimään.

Antti valmistautumassa laskuun
Hyvin liukuu

Hauskan dyyniseikkailun jälkeen ajelimme Mui Nen kalastajakylään, mutta vastaanotto tuolla oli sen verran kylmä, etta päätimme poistua kylästa melko äkkiä. Iltapäivän vietimme rannalla ihmetellen tosi taitavia kite-surffaajia. Tuo kitesurffaus on tuolla Mui Nessa ihan älyttomän suosittua ja siihen on kyllä tuolla otolliset olosuhteet, sillä tuuli on tosi voimakas. Uiminen ei siis tuollakaan oikein onnistunut jättimäisten aaltojen takia.

Muutama vene
Kitesurffaajien varjoja
Oikein mukava pysähdyspaikka oli toi Mui Ne ja sieltä oli sitten hyvä jatkaa matkaa kohti Saigonin hälinää.

Kanjoni
Esteitä tiellä
Hiekkatie johtaa valkoisille dyyneille