maanantai 28. helmikuuta 2011

Hanoi

Nyt ollaan muutama päivä pyöritty täällä Hanoissa ja kovasti ollaan kaupungin menosta tykätty. Hanoi on tosissaan aika vaatimaton ja sottunen kaupunki, mut niin ihanan eloisa. Liikenne on ihan tosi kaoottista ja tää jengi ei oo tosiaan mistään liikennesäännöistä koskaan kuullutkaan. Torvet soivat ihan taukoomatta ja mopoja viuhtoo ohi joka suunnasta, joten koko ajan saa olla silmät auki ku tuolla käppäilee. Kaupungista löytyy aivan ihania ruokapaikkoja ja iltasin kadun varret täyttyvät kaljaa juovista ihmisistä, jotka istuvat pikkuruisilla muovituoleilla. Olut on ihan uskomattoman halpaa, eli 0,5 l pullon saa ravintolassa alle eurolla ja jossain mainostettiin tuoppia 4000 dongilla, jolloin yhdellä eurolla saa 7 tuoppia.


Muovijakkarabaari
Maanantai vietettiin lepäillessä, sillä nyt oli Antin vuoro parannella Indonesiasta saatuja vatsavaivoja. Mitäköhän ne meille oikeen syötti :) No se ei tee pahaa välillä lepäillä, ku välillä tuntuu että ollaan vaan lennetty. Sen verran ulkoiltiin, että pääsin markkinoille ja sain ostettua upeat 1,80 € maksavat kengät vanhojen risojen tilalle! Käytiin me myös herkuttelemassa ihanassa Yummy-jälkkäripaikassa.

Kengät 1,70 €
Ihana Yummy
Tiistaina lähdettiin heti aamusta liikenteeseen nautittuamme hotellin ilmasen sämpyläaamiaisen. Eka vierailukohde oli Van Mieu eli kirjallisuuden temppeli (sisäänpääsy 10 000 dongia ja mä pääsin opiskelijakortilla puoleen hintaan = 0,35 € ja 0,18 €). Tämä nähtävyys ei sinänsä ollut mielestäni kovin kaksinen, mutta temppelin viheralueet oli hyvin hoidettuja ja alueen arkkitehtuuri oli hyvin vanhaa, eli se oli peräisin 1000-luvulta.

Neljä pilaria ja suuri portti

Vietnamin ensimmäinen yliopisto sijaitsi tällä alueella ja yhdellä temppelin kolmesta pihasta, oli 82 kivistä taulua, joihin oli kaiverrettu 1304:n vuosina 1442 - 1779 valmistuneen tohtorin nimi. Kivitauluja kannattelivat kiviset kilpikonnat, jotka symbolisoivat tervettä ja pitkää elämää.

Kivitaulu, jossa valmistuneiden tohtorien nimiä
Iltapäivällä menimme käymään Hoa Lon vankilamuseossa eli Hanoi Hiltonissa, niin kuin USA:n sotilaat sitä kutsuivat sodan aikana.

Hanoi Hilton
Museo oli tosi mielenkiintoinen, sillä vankilalla on ollut pitkä ja vaihderikas historia. Vankila rakennettiin kuuluisan Hoa Lon käsityökylän paikalle ranskalaisten kolonialistien toimesta. Alunperin vankilaan joutuivat vietnamilaiset vallankumoustaistelijat, mutta myöhemmin pohjoisen vapauduttua, vankilassa tuomiotaan istuivat kaikenlaiset lainrikkojat.

Poliittisia miesvankeja

Vuosina 1964-1973 vankilaan joutuivat Pohjois-Vietnamia pommittaneet amerikkalaiset sotilaslentäjät, jotka saatiin ammuttua alas. Yksi kuuluisimmista vangeista oli senaattori John McCain, joka yritti itsemurhaa kahdesti tuomionsa aikana ja jota kidutettiin niin että hän ei saa nostettua käsiään päänsä yläpuolelle.


Giljotiini

Vankien pakoreitti

Illalla oli sitten luvassa vähän kevyempää nähtävää, sillä olimme ajatelleet mennä katsomaan kuuluisaa vesinukketeatteria. Olimme lukeneet, että näytöksiä on neljä illassa ja ajattelimme mennä klo 20 näytäntöön. Meille ei sitte tullu mieleenkään, että nukketeatteri vois olla niin suosittu, ettei sinne saisi lippuja samalle illalle. Lippuluukulla meitä odotti lappu, jossa esitysten kerrottiin olevan loppuunmyytyjä kolmeksi päiväksi eteenpäin. Jäin siihen sitten pyörimään, ku en millään halunnu uskoa lippujen olevan loppu. Onneks jäinki, sillä yks pariskunta tiesi sitten kertoa, että joskus lippuja sai tosissaan lunastettua 5 minuuttia ennen näytöksen alkua, ja me oltiin tällä kertaa juuri niin onnekkaita. Jouduimme kuitenkin maksamaan kaikkein kalleimmat liput eli 100 000 dongia (3,50 €), joka tosin ei ollut sekään yhtään kallis (halvemmat liput 40 000 ja 60 000 dongia). Nukketeatteri oli ihan mukavaa viihdettä, mutta eniten muhun kuitenkin teki vaikutuksen esityksessä soitettava musiikki ja aivan erityisesti yksi tosi ovela soitin, jonka ääni oli aivan mahtava.

Vasemman puoleinen nainen soittaa outoa soitinta

Tänään heräsimme sitten tosi aikasin, sillä päätimme kiertää tuon Ho Chi Minh Mausoleum -kompleksin. Käveleminen ei jotenkaan heti aamusta innostanut, joten Antti huikkas meille mopotaksin ja niin me sitten huristeltiin kolme päällä mopedilla (noin 4 km matka makso 40 000 dongia =1,40 €). Tämän edesmenneen presidentin palsamoitua ruumista säilytetään siis tuolla mausoleumissa ja se on todellinen pyhiinvaelluskohde. Ruumis lähetetään vuosittain kolmeksi kuukaudeksi "huollettavaksi" Venäjälle, mutta nyt sen piti olla paikalla (huolto kait syyskuu-joulukuu). Olin vielä muka ottanut hyvin selvää, että mausoleum on kiinni vain perjantaisin, mut eiköhän tuo ollu tietenki muuttunu ja paikka oli nyt maanantaina kiinni. Voi että otti pannuun!!!

En päässy sisään mausoleumiin
No kävimme sitten kuitenkin kattomassa kuninkaan palatsin alueen, jossa Ho Chi Minhin entiset kaksi kotiakin sijaitsivat. Kävimme myös hyvin hyvin erikoisessa Ho Chi Minhin museossa ja katsastamassa lotuksen mallisen yksipilarisen pagodan.

Puu hankaloitti kuninkaan palatsin kuvaamista

Yksipilarinen Pagoda
 Hotlalle palatessa eksyimme vielä Ma May kadun taloon numero 87, joka on restauroitu talo 1800-luvulta. Tämä talo No 87 on osa muinaisen korttelin entisöimisprojektia, joka on yhteistyöprojekti ranskalaisten ja vietnamilaisten kesken. Talo on rakennettu 1800-luvun lopussa ja silloin siinä asusteli yksi perhe. Vuosina 1954-1999 talossa asustelikin jo sitten 5 perhettä eli onneksi oli talossa sentään kaksi kerrosta. Entisöintiprojeksti aloitettiin kokeilumielessä juuri tästä talosta ja talon kunnostamien aloitettiin toukokuussa 1999 ja se saatiin valmiiksi lokakuussa samana vuonna. Vuonna 2004 talo oli sitten noteerattu jo ihan kulttuuriministeriössä asti. Talo oli tosi viehättävä ja erityisen vänkä yksityiskohta oli keskellä yläkertaa oleva parvekkeen tyylinen ratkaisu. Talossa tietenkin myytiinki kaikenlaista ja mukaan tarttu muistoksi ihana käsintehty kukkaro.

Söpö kukkaro
Huomenna onkin mahtava päivä, sillä lähdemme aamulla kolme päivää kestävälle Halong Bayn retkelle. Retkellä yövytään yksi yö laivalla ja yksi yö bungalowissa apinasaarella. Tämä on sitten Päivi ja Jarmo se teidän antama synttärilahja, eli kiitos teille siitä tuhannesti :)

Mahtava St. Josephin katedraali

lauantai 26. helmikuuta 2011

Lake Maninjau

Morjensta taas toverit ja oikein mukavaa lauantaipäivää!

Ajattelin tässä Antin päiväunien aikana kaivaa koneen esiin ja päivitellä vähän kuulumisia. Seuraava kohteemme oli siis tuo Lake Maninjau, jonne matkasimme torstaina 17.2. Lake Maninjaulle lasketeltiin tietä pitkin, jossa on 44 tiukkaa kurvia. Kaikki kurvit on merkattu numerokylteillä, joten matkan edistymistä voi mukavasti seurata (eli odottaa milloin matka jo vihdoin loppuu). Vietimme siis lopulta 5 yötä tuolla Lake Maninjaulla ja päivät hurahtivat nopsasti vain laiskotellessa.

Päästyämme perille, aloitimme taas tuon iänikuisen majapaikan etsinnän. Siinä taas aikamme pyörittyämme, ajoi pelastava enkeli paikalle mopolla ja mainosti meille Muaro Beach bungaloweja. Tuosta tulikin meille sitten tukikohta noiksi viideksi päiväksi. Saimme oikein hyvän mökkerön ihan tosta järven rannalta ja tuossa tönön kuistilla kelpasikin katsella hienoja maisemia. Meillä toimi kuistilla myös jonkinlainen guest house, sillä siinä oli jatkuvasti erinäköstä hurttaa ja kattia loikoilemassa. Viereisessä puussa istuskeli aina iltsella porukka apinoita, joten välillä meno oli kuin eläintarhassa.

Näkymä kuistilta

Lake Maninjaun kylällä meno oli tosi rauhallista. Kylällä oli vain pari ruokapaikkaa ja mekin söimme yleensä tossa majapaikan ravintolassa, sillä siinä oli hyvä ja halpa ruoka. Jokaisella mökillä oli oma kirjanen, johon syömiset ja juomiset merkattiin ja maksettiin kaikki sitten ku kirjauduttiin ulos. Tuo meidän majapaikan rafla oli kyllä monen palvelun paikka, sillä yhtenäkin iltana siellä ois saanu teetettyä itelleen tatuoinnin. Siellä oli heppu ravintolan lattialla mustepullon ja kotikutosen koneen kanssa hakkaamassa jollekin tatuoinia, ku satuttiin paikalle. Vähän päästä meidän luo tuli hollantilainen eläkkeellä oleva ukko, joka hänkin oli juuri hankkinut itselleen ensimmäisen tatuointinsa tuossa ravintolan lattialla. Huh mitä porukkaa! Hollantilainen ukko sanoi ettei malttais millään odottaa, et näkee lastensa ilmeet ku hän paljastaa heille tatuointinsa. Ukko sanoi, että hän on aina kieltänyt lapsiansa ottamasta tatuointeja ja nyt meni sitte ite ottamaan.

Muaro Bungalowilta sai lainattua kanootin ja sillä oli oikein mukava meloa pitkin järveä. Lake Maninjaulla on useasti ongelmia veden laadun suhteen ja vesi on usein uimakelvotonta. Veden huonoon laatuun ovat syypäänä lukuisat kalankasvatuslaitokset. Järven pohjassa on aktiivinen vuori, joka lyhyin väliajoin päästää ulos rikkiä, joka tappaa kaikki järven kalat. Viimeksi rikki oli tappanut kalat 3 kk sitten ja tuon jälkeen järveä oli kuulemma putsattu ja nyt vesi oli paikallisten mukaan uimakelpoista. Ite en käyny uimassa, mutta Antti kylläkin pulikoi useampaan otteeseen.

Melomassa
Kalanviljelyä

Sunnuntaina päätimme vihdoin vuokrata mopon ja hurauttaa järven ympäri. Matka järven ympäri on reilut 70 km ja sen ajo noin 3 tunnissa. Matkantekoa hidasti himan huonokuntoinen tieosuus toisella puolella järveä. Reissun jälkeen mä painelin nukkumaan ja Antti lähti vielä katsastamaan reilun km päässä olevan vesiputouksen. Antti oli kävässyt myös kuumilla lähteillä, jotka osottautu pelkäksi uima-altaaksi. Mulla oli jälleen pieniä teknisiä ongelmia tän elimistön kanssa, ku ruumiinlämpö pyrki kohoilemaan ja vatsa toimi liianki hyvin, joten sen takia meni vähän plörinäks toi Maninjaun reissu. No tulipahan nähtyä jälleen mielenkiintoinen lääkärin vastaanotto :) 

Antti kävi vesiputouksella
Olimme jo muutamaa viikkoa aikasemmin varanneet netistä lennot KL:sta Hanoihin, ku löyty hyvät promohintaset lennot ja tiistaina oli aloitettava matka kohti Kuala Lumpuria. Ostimme Maninjaulta minibussi-lautta -yhdistelmämatkan noin 400 000 rupialla/hlö (35 €). Aluksi matkasimme takasin Bukittinggiin paikallisbussilla (13 000/hlö = 1,20 €), joka hajos kertaalleen matkan aikana ja siksi matkassa meni pari tuntia. Bussi ajoi tietenkin bussiterminaaliin ja jouduimme sieltä ottamaan vielä kyydiin Turret Cafehen, josta minibussi tulisi meitä noutamaan klo 8 illalla. Jouduimme kuluttamaan aikaa Turretissa vielä 3 tuntia ennen ku kello tuli 8 ja olimme melkosen puhki jo valmiiksi. Mun onneks minibussi ei tullut ihan täyteen, vaan yksi paikka jäi vapaaksi ja mä sain hieman huonovointisena lepuuttaa kahella paikalla. Uskomatonta kyllä mä sain jonkun verran nukutuksi, vaikka tiet olivat sitä perus Sumatran tasoa.

Pääsimme klo 8 keskiviikkoaamuna, 12 h bussimatkan jälkeen, perille tuonne Dumain ihanaan satamakaupunkiin. Odottaessamme superväsyneinä lautan lähtöä laivayrityksen toimistolla, jouduimme riivaajien kynsiin (Dumai on nähtävästi kaikenlaisten riivaajien paratiisi). Ensiksi kimpussamme oli vanha ukko, joka jatkuvasti tökki Anttia käteen ja pölis jotain indonesiaksi, eikä millään tahtonut lopettaa häirintää, vaikka joku paikallinenki sanoi ukolle että me emme ymmärrä ukon puheita. Seuraavaksi kehiin asteli toinen miekkonen, joka sanoi olevansa englannin kielen opettaja ja tarvitsevansa puheharjoitusta. Mies sanoi, että hänen ystäväsä soittaa aina välittömästi jos näkee, että toimistolle tulee ulkomaalaisia. Uskomatonta! Mies sanoi, että eräs hänen ystävänsäkin haluaisi varmasti jutella kanssamme hetkisen puhelimessa, mutta ystävä ei valitettavasti vastannut nyt puhelimeen. Vihdoin kello tuli 10 ja meidät vietiin bussilla terminaaliin odottamaan klo 11 lähtevää laivaa ja pääsimme eroon riivaajista. Vähän vaille 12 pääsimme lähtemään kohti Melakaa ja tällä kertaa matka oli oikein miellyttävä (matka kesti vähän vajaa 3 h).

Tuntui aivan hullulta olla taas Melakassa, sillä en aatellu että enää päätysimme sinne. Laivaterminaali oli aivan Travellers Planet -hostellin vieressä, jossa viimeksi asustelimme. Pelkäsin, että hostelli olisi täynnä, mutta onneks vielä yksi huone oli vapaana. Paikasta oli siis tullut nyt tosi suosittu (paikkahan oli avattu vasta viime vuoden lopussa). Melakasta tykkäsimme kyllä niin kovasti, että oli mukava olla taas siellä. Tällä kertaa kaupungissa oli paljon vilkkaampaa kuin viimeksi, sillä silloin ihmiset taisivat pitää lomiaan kun kiinalainen uusivuosi oli aivan ovella. Tällä kertaa ehdimme käymään myös laivamuseossa, ku meitä jäi viimeks niin harmittamaan ettei sinne ehditty.


Laivamuseo

Yhdentoista aikaan torstai-iltana hurautimme taksilla Melaka Sentralin bussiasemalle odottamaan klo 00.15 lähtevää lentokenttäbussia (taksi 20 ringittiä = 5 €, bussi 22 ringittiä =5,50 €). Pääsimme vaille 2 Kuala Lumpurin LCCT-kentälle, josta Air Asian koneet lähtevät. Meidän lento oli siis harvinaisen mukavaan aikaan, eli 6.25 aamulla. Huomasin ilokseni, että lento tuntui melkeinpä miellyttävältä ja käynti Sumatralla oli näköjään tuonut helpotusta lentopelkooni. Muutama karmiva bussimatka Trans-Sumatran Highwaylla ja lauttamatka hirveässä aallokossa pikkuruisella sillipurkilla, saavat lentämisen tuntumaan suorastaan ihanalta. Suosittelen siis lämpimästi matkailua Sumatralla kaikille lentämistä inhoaville!

Aikomuksenamme on siis viettää ainakin 3 viikkoa täällä Vietnamissa, joten meidän piti hakea viisumit (ilman viisumia maassa saa siis oleskella 2 viikoa). Anoimme viisumeita etukäteen netin kautta ja pari päivää anomuksen jätön jälkeen sähköpostiin tuli hyväksymiskirje. Saapuessamme Hanoin lentokentälle, astelimme siis suoraan Visa On Arrival -luukulle. Tuolla meidän piti täyttää vielä yksi kaavake, luovuttaa 1 passikuva ja maksaa 25 jenkkidollaria/nenä, jonka jälkeen saimme viisumit käteemme. Tosi kätevä systeemi! Jouduin toki silloin anomisvaiheessa maksamaan kahdesta hakemuksesta jotain alle 30 €, joten ihan ilmaista toi hupi ei tosiaan ole.

Lentokentältä lähti heti ulko-ovien edestä minibussi tänne Hoan Kiem -järven suuntaan, jossa majoitumme (kyyti 60 000 dongia = vähän yli 2 €). Olimme katsoneet onneksi valmiiksi The World Hotel nimisen yöpymispaikan, joten se helpotti vähän väsyneitä matkaajia (hinta 12 dollaria/yö).

lauantai 19. helmikuuta 2011

Bukittinggi

Ensimmäinen kokonainen päivä Bukittinggissa kului kaupungilla haahuillessa ja lauantaimarkkinoilla käydessä. Markkinat muistuttivat tarjonnaltaan mustanmäentoria, sillä myynnissä oli esimerkiksi Adibas-verkkareita ym. Kaupungilla kävellessä jouduimme useampaan kertaan haastateltaviksi, sillä koululaisilla oli tehtävänään pysäyttää turisti kadulla, tehdä haastattelu englanniksi ja kuvauttaa itsensä turistin kanssa. Nyt löytyy meikäläisten naamataulut yhen sun toisen koululaisen kamerasta ja mun hieno Lintsin maailmanpyörää esittävä töherrys lasten ruutuvihoista.
Kellotorni pääaukiolla, jonne ihmiset kokoontuivat iltaisin

Rajawali guest housen omistaja oli suositellut meille kovasti sunnuntaisin läheisestä Padang Panjangin kaupungista kulkevaa museojunaa. Päätimme tehdä sunnuntaina tämän junaretken Padang Panjangista Sawah Luntoon. Junarata oli siis alun perin rakennettu Sawah Luntossa sijaitsevan hiilikaivoksen takia. Retkelle tuli lähteä jo klo 6.30. Rajawalin edestä hypättiin punaiseen pikkubussiin nro 14 ja pyydettiin kuskia sanomaan ku oltaisiin Jambu Airin pysäkillä. Pysäkillä etsimme sitten pikkubussin, joka veisi meidät Padang Panjangiin. Padang Panjangin pysäkiltä oli vielä joku 15 min kävelymatka juna-asemalle (Kereta Api) ja piti kyllä muutaman kerran kysäistä tietä. Olimme perillä hirmu ajoissa, sillä juna lähtikin vasta  8.30. Matka taittui hitaasti mutta varmasti junalla, joka oli peräisin 50-luvulta (junaretken hinta 20 000 rupiaa/suunta = 1,80 €).


Tämä junan kulkeminen kerran viikossa oli nähtävästi todella suuri tapahtuma, sillä ihmisiä oli kerääntynyt pitkin matkaa radan varrelle junaa ihmettelemään. Lapset kiljuivat junan nähdessään ja juoksivat junan rinnalla vilkuttaen matkustajille. Matkustajia oli kovin vähän ja suurin osa hyppäsi kyytiin vasta parin tunnin matkan päässä olevasta Solokin kaupungista.

Junaretkellä

Junamatka kesti jotakuinkin 3 h ja maisemat olivat kyllä hienot. Matkan aikana sai ihailla valtavia riisipeltoja, isoa Singkarak-järveä, kimmeltäviä jokia, tiheää viidakkoa ja pelottavia rotkoja.

Junan ikkunasta

Sawah Luntossa oli vierailuaikaa vain 2,5 h, joten kiiruhdimme visiitille hiilikaivosmuseoon, jonne emme tietenkään löytäneet ykkösellä. Kaivoksiin pääsi tutustumaan oppaan kanssa, joka ikävä kyllä ei puhunut sanaakaan englantia, joten tältä osin vierailu jäi pikkasen laihaksi. Kaivoksen olivat siis perustaneet hollantilaiset ja siellä työskentelivät vangit Javalta. Aika kova tapa suorittaa kakku! Museovierailun jälkeen ehdimme syödä pikaisen lounaan ja sitten oli kiiruhdettava takaisin asemalle. Päästessämme perille Padang Panjangiin noin klo 17, alko tietenki kova sade ja bussia ei tietenkään kuulunut vähään aikaan. Kun sitten saimme vihdoin tungettua itsemme johonkin bussiin, oli tämä kyyti tietenkin hitain mahollinen ja olimme perillä Bukittinggissa vasta klo 19.
Hiilikaivos

Kolme yötä Rajawalissa nukuttuamme, saimme paikasta tarpeeksemme. Paikka oli kyllä edullinen, mutta miinuksia oli hiukkasen liikaa. Vessaan oli esimerkiksi laitettua lattiakaivon päälle näitä pisoaarikiviä, joiden pistävä haju täytti koko pikkusen kopin (en tiedä oisko rehellinen viemärin hajukin ollu parempi vaihtoehto). Kämpän lattia oli vuorattu jollakin paperin tapasella, joka oli rikki useasta kohtaa ja niin tahmainen, että jalat jäivät siihen koko ajan kiinni. Kaiken lisäksi kämppään kantautuva meteli oli niin uskomaton, et oli täysin mahoton saada nukutuksi kunnolla. Ensinnäkin Rajawali sijaitsi vilkkaimman tien varrella ja sillä ajettiin rallia lähes ympäri vuorokauden. Rajawalin vieressä oli paikan ainut myöhään auki oleva karaokekuppila, josta laulu raikasi klo 2 asti yöllä. Kun sitten viimein karaoke loppui ja ralli rauhoittui, alkoivat moskeijat pauhaamaan aamun ensimmäistä rukoushetken käynnistyessä. Missään en ole aiemmin törmännyt näin taukoamattomaan moskeijoiden hälinään. Yleensä näitä rukoushetkiä kajahtaa ilmoille muutamia kertoja päivässä, mutta tuolla Bukittinggissa moskeijoista tuli ihan useita tunteja kestäviä saarnoja.

Maanantaina vaihdoimme siis asumusta puolet kalliimpaa Orchid-hotelliin. Kirjautuessamme hotelliin sisään, tuli hotellissa pistettään pitävä retkiopas heti luoksemme myymään vaellusta. Olimme jo aiemmin jutelleet kyseisen oppaan kanssa, että Merapi-tulivuorelle kapuaminen kiinnostaisi kovasti. Olimme kuitenkin jo kuopanneet idean varusteiden puutteessa. Opas kuitenkin keksi heti ratkaisin pulmaamme ja sanoi lainaavansa meille varusteet eli paksut takit ja housut.  Hän sanoi, että saisimme alennusta, jos lähtisimme jo samana iltana retkelle, sillä retken oli jo varannut toinenkin pariskunta ja meitä olisi nyt 4 retkeläistä. Löimme siis retkirahat tiskiin (200 000/hlö = 18 €) ja asia oli sillä sovittu. Vietimme maanantain voimia kerätessä = nukkuen ja syöden.

Retkelle lähdettiin klo 22. Ensiksi meidät ajettiin autolla tulivuoren juurelle ja siitä se sitten käynnistyi. Vähän matkan päässä aloituspaikasta oli puinen hökkeli, jonne oppaan oli mentävä suorittamaan kapuamismaksu. Opas sano, että turistit tulevat kalliiksi, sillä heiltä maksu on 20 000 rupiaa (1,80 €) ja paikallisilta ainoastaan 5000 rupiaa (0,45 €).

Valmiina koitokseen

Kapuaminen oli kyllä melkoisen rankkaa puuhaa! Kunnon vaelluskengät olis ollu mukavat, sillä maasto oli hieman mutaista ja näin ollen jalat lipsuivat tuon tuosta. Kavutessa tuli aivan hirvittävä hiki, mutta kun vähänki pysähdyttiin taukoa pitämään, alko paleltamaan. Jatkuvasti sai siis olla repimässä vaatteita edes takas.  Kapuaminen kesti yhteensä 6 h, mutta me pidettiin kyllä tosi paljon taukoja. Välillä kavuttiin vain 15 min ja sen päälle pidettiin 10 min tauko. Taisi olla siinä 4 aikaan aamuyöstä ku pysähdyimme pitämään ruokataukoa ja opas väsäsi meille nuudelisoppaa. Voi veljet ku soppa maistu hyvälle ja lämmitti niin kovin mukavasti.

Opas valmistaa kynttiläillallista

Mitä ylemmäs päästiin, alko kasvusto luonnollisesti vähenemään ja kylmyys tuntumaan, kun ei ollut enää kunnolla tuulensuojaa. Päästyämme ylös vuorelle, oli näky ihan uskomaton. Ylhäällä näytti aivan samalta kuin kuun pinnalta otetuissa kuvissa.
Huipulla huipputyylikkäänä (ihan hamsterin näkönen)

Rikin katku oli aivan uskomattoman voimakas ja se poltteli nenää sekä maistui suussa. Merapi on siis vielä aktiivinen tulivuori, mutta muistaakseni viimeisin kunnon purkaus on ollu 80-luvulla. Normaalisti vuori kuulemma savuaa noin 6 kertaa kuukauden aikana, mutta vuoden 2004 tsunamin aiheuttaneen maanjäristyksen jälkeen vuori savutti tunnin välein. Tästä voi vaan kuvitella miten massiivinen maanjäristys oli, sillä sen keskus taisi olla noin 2000 km päässä tästä Merapista.

Iso kraateri
Kuukävelyä (Antti & opas)

Meillä kävi tulivuorivierailun suhteen vähän huono tuuri, sillä aamu oli niin pilvinen, että emme nähneet auringonnousua.  Kun olimme tarpeeksi saaneet ihmetellä tulivuorta, aloitimme laskeutumisen alas. Alastulo tuntuikin melkeen pahemmalta ku ylös kapuaminen ja olihan toki jalatki jo tässä vaiheessa aika kaput. Oli aivan mahtava kuunnella alas tullessa heräilevien gibbon-apinoiden käkätystä. Valitettavasti en onnistunu yhtään apinaa näkemään, vaikka siellä täällä puun oksat heilahtelivat. Olimme alhaalla noin 3,5 tunnissa. Kyllä täytyy sanoa, että koko porukka oli aikalailla kaikkensa antaneen näkösiä, ku päästiin vihdoin hotellille. Kunnon tirsat siinä tulikin sitten otettua.

Keskiviikkona tehtiin sitten pitempi kävelylenkki, jotta jumiutuneet reidet ois vähä vetristyny, mut eipä paljoo tuntunu jeesaavan. Kävimme iltapäivällä Panorama Parkissa (sisäänpääsy 2000 rupiaa), josta oli hienot näkymät kanjonille. Kävimme myös Japanilaisissa tunneleissa, jotka oli rakennettu toisen maailmansodan aikana (vuonna 1942) japanilaisten miehittaessa kaupunkia. Tunnelit olivat ihan uskomattoman pitkät, eli jos en ihan väärin muista niin pituus oli 1,5 km. Illalla kävimme, niin kuin jokaisena muunakin iltana, pelailemassa koripallopeliä paikallisen ostarin pelihallissa. Tämä pelihalli oli ihan mahtava, sillä pelistä saatuja pisteitä vastaan pelikoneet tulostivat lippuja, joilla sai lunastaa erilasia palkintoja. Palkintoja oli laidasta laitaan, kuten kattiloita, koulutarvikeita, pienkodinkoneita, koruja ja tietenki karkkia! Lähdimme jälleen mukanamme iso pussillinen karkkia ja sainpa lipuilla vielä 2 käsikoruakin.
Kanjoni
Siellä se Merapi häämöttää

Torstaina matka jatkui jälleen ja tällä kertaa se suuntautui reilun 30 km päässä olevalle Lake Maninjaulle!

lauantai 12. helmikuuta 2011

Lake Toballa vierähti 9 päivää

 

Niin siinä sitten kävi, että suunnitellun viiden yön sijaan saarella menikin 9 päivää. Samosirilla ois toki voinut olla vielä vaikka kuinka pitkään, mut pitäähän sitä nähä muutakin ku vain yksi paikka.

Viime lauantaina (5.2.) kävimme katsomassa  Samosir Cottagella pidettävän Batak-musiikki/tanssiesityksen.  Siinä eturivissä istuessamme jouduimme tietenkin estradille, ku oli aika ottaa yleisöä mukaan. Annoin kamerani yhelle ukolle ja se oli hitsi vie menny ottamaan myös videokuvaa, joka on vähemmän kaunista katseltavaa.
Jouduin mukaan tanssiin

Sunnuntai olikin sitten ainut vähän sateisempi päivä ja se vietettiinki sitten lepäillen. Maanantaina aattelimme sitten, et ois mukava vuokrata vaihteeksi fillarit, mut ehkä ei sit kuitenkaan ois pitäny. Kerittiin varmaan polkea kilsan verran ku Antin pyörästä napsahti ketjut poikki. Hieman äkäinen Antti lähti taluttamaan pyörää takaisin vuokraamolle ja kokeilimme onnea seuraavalla konkelilla, joka sitten kestikin koko retken loppuun asti. Polkasimme Ambaritaan katsomaan kivituoleja (sisäänpääsy 20 000 rupiaa = vajaa 2 €). Näillä kivituoleilla olivat kylän vanhimmat aiemmin keskustelleet tärkeistä asioista ja päättäneet rangaistuksia lainrikkojille. Vähän matkan päässä näistä kokoustuoleista oli toinen kivirykelmä, jossa tuomiot sitten pistettiin täytäntöön.
Kivituolit
Tässä rikollisia rangaistiin

En ollut saanut Batak-tanssista tarpeekseni, joten tiistaiaamuna oli otettava skootteri alle ja ajettava  17 km päähän esitystä katsomaan. Esityksen oli määrä alkaa 10.30, jos vain tarpeeksi katsojia tulisi paikalle ja meidän onneksi tuli (lippu 30 000 rupiaa = 2,70 €). Alueella oli myös entisen kuninkaan Batak-talo, joka oli muutettu mielenkiintoiseksi museoksi.
Lisää Batak-tanssia

Esityksen jälkeen hurautimme Pangururaniin ja sieltä kuumille lähteille. Lähteille ohjaavat viitat loppuivat taas tyypillisesti liian aikasin ja suhasimme muutaman kerran edestakas yhtä tietä ennen ku löysimme oikean käännöksen. Kuumilla lähteillä kannatti kyllä käydä, sillä niin erikoinen juttu nuo lähteet musta ovat. Lähteistä oleva höyry oli jo niin polttavan kuumaa, ettei lähteen lähellä pystynyt kovin kauaa seisoskelemaan. Lähteistä ohjattiin vettä  vähän matkan päässä oleviin uima-altaisiin, mutta altaat eivät olleet kaikkein houkuttelevimman näkösiä (uimaan pääsi 10 000 rupialla = 0,90 €). Olimme kuulleet myös saarella olevasta pienestä järvestä (Danau Sidihoni), jonka halusimme nähä, vaikka siinä ei kuulemma mitään näkemistä ollutkaan. Järvi oli kuulemma enää vain 25 % alkuperäisestä koostaan, eikä vesi enää ollu uimakelpoistakaan. Järvelle johtava tie oli niin surkea, että vähän kyllä taas ihmetytti, miksi piti moista järveä lähteä katsomaan. Mut minkäs teet ku on 2 kovapäistä ihmistä mopon päällä, ni onhan se mentävä, vaikka mikä ois.
Kuumat lähteet
Danau Sidihoni

Keskiviikon päätimme pyhittää auringon palvomiseen ja uimiseen, sillä keskiviikko oli viiminen kokonainen päivämme Samosirilla. Olimme käyneet siis maanantaina ostamassa Parapatista liput Bukittinggiin, Länsi-Sumatralla olevaan kaupunkiin. Olimme jo viime kertasen matkan jälkeen päätäneet, et seuraava etappi taittuisi kunnon bussilla, mut matkatoimiston myyjä onnistu tietenki myymään meille jonku pikakyydin (lippu 225 000 = 20 €). Bussimatka ois kestäny kuulemma 17-20 h ja tämä pikakyyti veisi meidät perille 12 tunnissa.  Peppujamme säästääksemme tartuimme myyjän tarjoukseen. Tolla lipunostoreissulla kävimme myös nostamassa rahaa, sillä saaren automaatti anto nostaa kerralla vaan 50 000 rupiaa ja kone anto tehä vaan yhen noston päivässä (nostokulut tulee kalliiksi ku kerralla saa nostettua noin vähän).

Loikoilua

Tuolla Samosirilla meille muodostu tavaksi käydä aamupalalla Marco Polo nimisessä paikassa. Marco Polon omistava nainen oli tosi mukava ja teki hyvää sekä edullista sapuskaa. Pari kertaa kävimme paikassa myös illalla, sillä omistaja suositteli meille grillaamaansa järvikalaa. Grillikala oli ihan tajuttoman hyvää ja molemmilla kerroilla saimme kunnon vonkaleen. Kalan lisäksi saimme pöytään suuren kipon riisiä sekä kunnon kulhollisen salaattia (ateria makso 65 000 =5,80 €). Tuli heti hirvee nälkä ku tota aloin muistelemaan :D Ravintolassa asusteli aivan mainio 8 vko vanha Pluto-koira, joka oli ihan uskomattoman vilkas tapaus. Pluto ei meinannu  antaa meille millään ruokarauhaa. Muut asiakkaat saivat kyllä olla melko rauhassa,  mut he olivatki tajunneet olla riehkaamatta Pluton kanssa aiemmin. Yhtenäkin iltana, jolloin palasimme majapaikkaamme jostakin toisesta ravintolasta, jouduin Pluton hyökkäyksen kohteeksi. Oli siis jo ihan pilkkopimeää, enkä kuullut minkäänlaisia varottavia ääniä, kun Pluto hyökkäs takaapäin ja hyppäs kiinni mun pohkeeseen. Hyvänen aika ku mä pelästyin. Melkonen tyyppi tuo Pluto oli. Välillä Pluto kai koetteli jo omistajankin hermoja, sillä hän sanoi et voimme viedä Pluton mukanamme Suomeen kun kerran Pluto meistä niin tykkää :D

Pluto-koira

Saarella tutustuimme paikallisiin nuoriin poikiin, joilta saimme oppia, mikä on heidän vastineensa meidän suomalaisten pussikaljottelulle. Tuolla Samosirilla siis vastaavaa toimintaa kutsuttiin jungle styleksi. Jungle style tarkottii siis sitä, että toiseen kainaloon otettiin kitara ja toiseen iso muovipullo palmu viiniä ja paineltiin ulkosalle. Nuoret eivät pitäneet ollenkaan siitä, että vanhemmat saarelaiset olivat kertoneet vaikeasta elämästä Indonesiassa ja valaisseet meitä saaren lähiaikojen tapahtumista. Useammalta saarelaiselta olimme esimerkiksi kuullet, että paikallisia ukkoja oli kuollut trokarilta ostettuun myrkkyviinaan. Tuolla saarella kyllä tuntui vallitsevan sellanen meininki, että miehet kuljeskelivat ympäriinsä kessu huulessa sekä joivat kuppilassa palmuviiniä ilta toisensa perään ja naiset hoitivat työn teon. Monet myös voivottelivat nuoria hurjapäisiä mopoilijoita, jotka pimeän tullen kisailivat keskenään. Muutamia viikkoja sitten oli jonkun perheen poika kuollut näissä hurjissa mopokisoissa. Nuoret pojat sanoivat, että meille ei saisi kertoa tuollaisia asioita, sillä jos jutut menevät eteenpäin, eivät muut turistit halua saarelle enää tulla. Sanoimme pojille, että ei asia tietenkään noin ole ja tuollaisia juttuja tapahtuu missä vain. Sanoimme, että emme me pistäneet ollenkaan pahaksemme, jos ihmiset halusivat meille kertoa asioita normaalista elämästä. 


Ihmiset saarella olivat kyllä tosi ystävällisiä. Yhtenä päivänä kävin korjaamassa pari rikkinäistä paitaa ompelijoilla. Jäimme sitten jutustelemaan tämän ompelijapariskunnan kanssa pitkäksi aikaa. Pariskunnan mies kysyi, että eikö nämä heidän ompelukoneet olekin teidän maassanne jo ihan antiikkia (vanhat rautaset Singerin tapaset) ja siinä sitten vaivaantuneena yritin vastata, että ei niitä tosiaan juurikaan meillä enää käytetä. Meillä riitti juttua niin paljon, että aika vaan hurahti ja yhtäkkiä huomasin , että meidän piti lähteä palauttamaan vuokraamamme mopo. Sanoin pariskunnalle, että meidän on lähettävä mopoa viemään, jotta vuokraaja ei suutu. Nainen sanoi, että kukaan ei voi minulle suuttua, kun näkevät iloiset hymyilevät kasvoni. Pariskunta pyysi meitä tulemaan juttelemaan vielä seuraavana päivänä kun oli ollut niin mukava jutustella. Monia tällaisia ihania ihmisiä tuli oleskelumme aikana vastaan, joten ei ihme et viihdyimme niin hyvin.

Matka Samosirilta Bukittinggiin oli kyllä juuri niin tuskainen ku epäilimmekin. Lähdimme saarelta viimeisellä lautalla mantereelle (klo 15.30) ja sieltä meidät ajettiin jonnekin kuuseen odottamaan klo 21 lähtevää kyytiä. Onneksi tuolla kuusessa oli yksi ruokapaikka, jotta sentään sai syötyä. Ihmiset tuolla ruokapaikassa eivät ymmärtäneet sanaakaan englantia, joten tässä kohtaa olin niin tyytyväinen, et olimme hankkineet reissun aikana käytetyn pari vuotta vanhan Lonely Planetin. Sieltä sitten lunttasin, miten tilataan vihanneksia (sayur-sayuran) ja paistetun riisin muistinkin olevan nasi goreng ja teen maidolla olin tilannu jo niin monta kertaa, että teh susun tilaaminen onnistu  myös :) Eli kiitos Lonely Planetin, saimme tuona iltana jotain syödyksi.

Kyyti oli siis tosiaan pikakyyti eli taas mentiin lujaa. Paikallinen humppa pauhasi stereoissa läpi yön, niin ku tapoihin kuuluu. Unesta oli siis turha uneksiakaan. Matkassa meni sitten 14 h, sillä kuski piti taukoja 2,5 h verran. Päädyimme täällä Bukittinggissa halpaan Hotel Rajawaliin (60 000 rupiaa/yö = vähän yli 5 €), joka ei siis tosiaan ole hotelli. Plussaa on toki se, että huoneessa on oma kylppäri eli jalanjälki WC ja vesiallas, josta voi kauhoa vettä  peseytyäkseen. Monessa paikassa huone maksoi ainakin 90 000 rupiaa ja hintaa ei kuulunut omaa kylppäriä, joten emme voi valittaa. Hotellin omistaa tosi mukava saksalainen ukko indonesialaisen vaimonsa kanssa. Omistajalta saa heti tultuaan kunnon infopläjäyksen lähiseudun näkemisen arvoisista paikoista ja hyvistä  ruokapaikoista. Omistaja sanoi, että meidän kyytimme oli tosiaan pikakyyti, sillä matkassa menee yleensä juuri se 17-20 h. Mies tiesi myös kertoa, että tämän hetkinen pohjanoteeraus on jotain 42 h. Ukko itse on ajanut tuon matkan kerran 10 tuntiin, mut se oli kuulemma aikamoista menoa se.  Ennen Bukittinggiin päätymistä, olimme ajatellet yhden mahdollisen kohteen olevan saaren nimeltä Nias. Skippasimme kuitenkin Niasin kun kuulimme, että siellä ei olisi mitään tekemistä jos ei surffaa. Rajawalin omistaja sanoikin, että päätöksemme oli ollut hyvä, sillä kaikilla noilla länsirannikon saarilla oli paha malariatilanne. Noilla saarilla on kuulemma tällä hetkellä iso ongelma lääkeresistenssin malarian kanssa, joten ukko sanoi, et matkailua noille saarille ei voi tällä hetkellä tosiaankaan suositella. Eli ihan hyvä ettei menty sinne, jos kerran ainoa meille tarjolla oleva aktiviteetti ois ollu itikoiden lätkiminen.

Tytöt piirtävät hiekalle
Variksenpelättimet
Sienien myynti on yhtä normaalia ku pyykin pesu :)

lauantai 5. helmikuuta 2011

Sumatra kutsuu


Sunnuntaina pääsimme tosissaan Batamin saarelle ja meidät toivotti tervetulleeksi kunnon rankkasade. Olimme kuulleet, että Batamilta kulkisi lautat Sumatralle ja sinne oli aikomus seuraavaksi päästä. Indonesiaan tarvittiinki sitten viisumi ja tämä lysti maksoi yhdeltä 25 jenkkidollaria. Dollarien piti olla täysin sileitä, eikä niissä saanut olla mitään söhryä. Olimmekin jo vaihtaneet etukäteen Singaporessa rahaa, jotta meillä oli valmiina 2 kpl 20 dollarin seteleitä ja 2 kpl 5 dollarin seteleitä. Batamin päähän päästyämme saimme selville pari asiaa, jotka saivat meidät vähän epätoivosiksi. Ensinnäkin saimme kuulla, että Medaniin meni laiva vain kerran viikossa ja tämä kerran viikkoon laiva oli tietenkin kulkenut juuri edellisenä päivänä lauantaina. Toinen juttu oli se, että lauttoja kulki toki joka päivä Dumaihin, mutta nuo lautat  lähtivät heti aamulla klo 8. Teimme pikavisiitin jopa lentokentälle, mutta jostain syystä ei sitten kiinnostanutkaan lentää rankkasateessa ja ukkosella mustan listan koneilla (Lion air ja Sriwijaya Air). Ei auttanu muu ku jäädä tuonne yli ankeeseen sateiseen Batamiin yöksi. Halpaa majotustakaan ei sitten tolla ilmalla voitu lähteä metsästämään ja taksikuski ajoi meidät johonki hotelliin (Golden Virgo Hotel, joku 30 €/ yö). Ilmeisesti toi Batam on kuitenkin suosittu lomasaari Singaporelaisten keskuudessa, sillä aika täysi toi lautta oli. Eipä meille nyt mitään mielikuvaa paikasta syntynytkään ku ei päästy ulkoilemaan läheistä ruokapaikkaa kauemmaksi.

Hotellin leivissä oleva kuski lähti heittämään meitä maanantaiaamuna satamaan, josta Dumain lautat lähtivät (eri satama ku Singaporen lautoille). Meidän piti lähteä liikkeelle tosi aikasin, sillä meitä oli varoteltu täysistä lautoista. Aamulla Batam oli jo aivan veden vallassa ja joka puolella tulvi, joten halusimme tosissaan pois tuolta saarelta. Lautoilla oli onneksi tilaa ja ostimme Batam Ferry -yhtiön liput (matka jotain 25 €/hlö). Lauttamatka Batamilta Dumaihin kesti reilut 6 tuntia ja matka ei ollut kaikkein miellyttävin. Lautta oli kunnon sillipurkki, joten kovempi merenkäynti tuntui ihan kiitettävästi. Parissa kohtaa laiva keinui niin paljon, että tosissaan hirvitti. Ehkä ymmärrätte paremmin minkälaisesta keinumisesta oli kyse, jos kerron, että naiset itkivät ja rukoilivat yhteen ääneen! Eli mistään pikkusesta aallokosta  ei tosissaan ollu kyse. Täytyy myöntää, että oltiin kyllä tosi helpottuneita ku päästiin perille Dumaihin!

Dumai olikin sitten melkonen paikka. Ikinä ei oo missään ollu tollasta määrää yli-innokkaita riivaajia, ku tuolla Dumaissa. Onneks suurin osa noista bussimatkoja myyvistä tyypeistä oli eristetty rauta-aidalla ja he pystyivät vaan tunkemaan lappusiaan aidan raoista. Satamassa oli muutama poliisi, jolla oli jotku ihme pajukepit käsissä, joilla ilmeisesti hätistelevät innokkaimpia tyyppejä turistien kimpusta. Meidän tuurilla olimme kuitenkin ainoat turistin näköiset tyypit, joten kaikki olivat meidän kimpussa.  Antti sano välittömästi, että meidän matka jatkuu jo samana päivänä pois Dumaista. Me oltiin tehty kyllä melkonen virhe, ku ei oltu nostettu rahaa etukäteen. Oltiin ehkä ajateltu, että Dumai olis vähän helpompi paikka ja saatais nostettua rahat kätevästi jostain sataman läheltä. No tästä seurasi sitten sellaista, että mut tungettiin meidän kamojen kanssa johonki pikkubussiin, joka veisi johonki bussiasemalle ja Antin oli hypättävä  jonku äijän mopon kyytiin pankkiautomaattia etsimään. Tämä järjestely ei kyllä tuntunu ihan kauhean miellyttävältä, mutta turhaan hätäilin, sillä tyypit hoitivat asian hienosti ja meillä oli tuota pikaa kourassa bussiliput (lippu lippu 155 000 rupiaa ~ 14 €) Parapatiin (kaupunki lähellä Samosirin saarta, Lake Toballa).

Meille oli myyty liput kunnon bussiin, mutta jouduttiin kuitenkin minibussin kyytiin. Tästä alkoi sitten elämämme epämiellyttävin 14 tunnin automatka. Dumain seutu oli tosi köyhää ja tiet olivat ihan uskomattoman huonossa kunnossa.  Onneksi teiden kunto parani matkan edetessä. Kuski ajoi koko matkan ku hullu ja tollasella mutkasella pimeällä tiellä tollanen ajotyyli ei ollu kovin turvallisen oloista. Kyyti oli sellaista, että autossa oli ihan mahotonta nukkua ja eipä kyllä ois kunnon asentoakaan löytyny ku oli niin ahdasta.  Ainaki kolme ukkoa poltti koko 14 h matkan ketjussa  ja pitivät sitten tuon takia ikkunoita auki ja kiva viima otti päähän. Jatkuvasti pysähdeltiin kalastelemaan lisää kyytiläisiä tai heitettiin porukkaa kotiovelle asti, joten ei ihme et matka kesti. Aamuyöllä joskus 4 aikaan pysähdyttiin sapuskalle ja kuskit siinä sitten viettivät  yhdessä ruokatuntia. 
Dumain päässä tiet olivat huonossa kunnossa
Minä ja kuski jossain välillä Dumai-Parapat
Pääsimme perille Parapatin kaupunkiin  klo 8 aikaan tiistaiaamuna. Väsymys kuitenkin kaikkos välittömästi ku aamu oli niin valtavan upea. Aurinko päisto pilvettömältä taivaalta ja maisemat oli ihan uskomattoman hienot.  Lautta tänne Samosirin saarelle lähti puol 9 aikaan (lauttalippu 7000 rupiaa = 0,70 €). Lautalla meille tuli mies majapaikkaa kauppaamaan ja päätimme käydä katsastamassa hänen suosittelemansa paikan, sillä oltiin ihan liian väsyneitä tohon majapaikan metsästyshommaan. Otimme huoneen yhdeksi yöksi tuolta Samosir Cottagesta (60 000 rupiaa/yö ~ 5,5 €). Sanoimme ilmoittavamme myöhemmin kuinka moneksi yöksi jäisimme. Iltapäivällä menimme sitten maksamaaan lisää öitä, mutta meille ilmotettiin, että voisimme jäädä ainoastaan torstaihin asti, sillä silloin tulisi porukkaa juhlimaan kiinalaista uutta vuotta. Hieno homma taas! Onneks löysimme sitten tosi hyvän majapaikan aivan läheltä eli tämän Hariara. Tää on jonku verran kalliimpi (90 000 rupiaa ~8,5 €), mutta hirveen tilava ja suihkusta tulee lämmintä vettä. Saatiin tosi hauska huone, sillä meillä on tässä “keittiö”, vaatehuone ja oma kattoterassi!
Kaunis aamu Lake Toballa

Oleskelemme siis tässä Tuk Tukin kylässä, joka on ainut turistikylä. Täällä on paljon ruokapaikkoja ja majapaikkoja, mutta hirvittävän vähän turisteja. Monesti ruokapaikoissa istuu porukka korkeintaan parissa pöydässä.  Huono juttu paikallisille yrittäjille, mutta hyvä juttu meille kun on rauhallista. On ollu kyllä tosi omituista ku yöt on täällä tosi viileiltä ja välillä herää siihen et ihan paleltaa. Ku illalla lähtee ulos, saa olla ihan pitkähihanen paita ja pitkät housut päällä. Saaren erikoisuus on ehdottomasti nuo magic mushroomit, joita kasvatetaan saaren vuoristossa. Nehän ovat täällä ihan laillisia, joten joka kiska niitä tuntuu myyvän. Monesti on meille näitä sieniä kaupattu ja ovat sitte kummastelleet ku ei ole kelvannu, ku kuulemma suomalaiset nuoret niitä mielellään popsivat. Ilmoihin ollaan kyllä oltu tosi tyytyväisiä, sillä jos sataa ni se tapahtuu yöllä tai kuuroina. Muuten on ollu aurinkoista ja lämmintä.

Keskiviikkona meidän piti heti päästä kiertämään saari mopolla (vuokra täydellä tankilla bensaa 65 000 rupiaa = vajaa 6 €), vaikka joku olikin sanonu, et toisella puolella saarta tiet ovat vaarallisen huonossa kunnossa. Mä olin kyllä asiasta eri mieltä, sillä tän reissun aikana on nähty paljon huonokuntoisempiakin teitä. Ei sitten ihan oltu tajuttu miten isosta saaresta on kyse. Jälkeenpäin joku meitä valotti, et saarikierros oli joku 150 km ja kyllähän meillä menikin noin 6 tuntia muutaman pysähdyksen kanssa.  Saari on kyllä aivan mielettömän kaunis ja niin vehreä. Paikotellen maisemat näytti vähän siltä ku ois ajanu mökkitietä Suomessa, joten hassun samannäköistä oli luonto. Sillä puolella saarta, missä tie on huonokuntoisempi, oli paljon viljelysmaata. 

Hieno taukopaikka
 
Pojat paimentavat
 Satuttiinpa juuri oikeana päivänä saaren isoimpaan kylään Pangururaniin, jossa on aina keskiviikkoisin ja lauantaisin markkinat. Kylässä oli aivan älytön härdelli päällä. Oltiin kyllä ihan jäässä ton reissun jälkeen, sillä matkan varrella oli ollu muutamia sadekuuroja ja ilmakin oli jo alkanu viiletä illan tullessa. Reissu oli kuitenkin oikein hyvä. Lapset on täällä aivan vallottavia! Ajaessamme saarta ympäri, kuului joka suunnasta tervehdyksiä iloisten lasten suusta. Hieman siinä jo alko kuuden tunnin matkan aikana puuduttaa jatkuva vilkuttelu ja tervehdyksiin vastaaminen, mut eihän sitä raaskinu olla vastaamatta. Fiksut lapset ovat myös oppineet hyvän keinon pyytää rahaa. Lapset asettuva riviin ja sanovat money photo, money photo :D
Pangururarin markkinat

Tämä ei ollut money photo
Torstaina otettiinki rauhallisemmin ja käveltiin ainoastaan tohon vieressä olevaan isompaan Tomokin kylään. Matkaa Tomokiin on joku 6 km. Tiistaina oltiin kävelty vastakkaisessa suunnassa olevaan pienempään Ambaritan kylään, jonne on 5 km matka Tuk Tukista. Ambritassa näytti olevan meitä lähin pankkiautomaatti, jos rahat alkavat loppua. Tomokissa oli myytävänä tosi paljon kaikkea Lake Toba -krääsää, mutta pysyin vahvana ja ostin ainoastaan ihan välttämättömät pesuaineet.  

Tomok
 Kävimme katsomassa paikalliset nähtävyydet, eli Batakin kuninkaan hautapaikan ja Batak-museon. Batak-talot ovat siis aivan erityisiä Batak-kansan asumuksia ja tosi hienon näköisiä. Täällä osa majapaikoista on Batak.taloja, joten täällä on mahdollista myös itse kokeilla asumista perinteisessä talossa. Nämä entiset kannibaalit (vuoteen 1816 saakka) ovat siis nykyään katolisia ja protestantteja, joten saarella on valtavasti kirkkoja.
Kuninkaan hautapaikalla tuli kayttää huivia olkapäällä
Batak-taloja

Olemme käyneet muutaman kerran syömässä Vernando`s nimisessä ravintolassa, jota pitää tosi ihana pariskunta Ellie ja Sony. Parina iltana on vierähtäny monia tunteja heidän kanssa jutellessa. Eilen Ellis halusi välttämättä opettaa minulle, miten hän valmistaa erään erikoisliharuuan. Antti sai luvan mennä parin ukon kanssa grillaamaan sinä päivänä järvestä kalastettuja kaloja (on muuten hyvää kalaa, jota tuolta nostetaan).  Siinä sitten söimme Antin kanssa aivan järjettömän kokoisen ja tosi herkullisen liharuuan, jonka valmistusta olin saanu seurata. 
Ellie opettaa kokkaamista
Ihmiset täällä kovasti haluavat puhua siitä, kuinka läpimätä korruptoitunut hallitus heillä on. He myös harmittelevat sitä, että suuri määrä ulkomailta tullutta Banda Acehille tarkoitettua avustusrahaa on päätynyt isojen herrojen taskuihin eikä jälleenrakennustyöhön. Kurjaa kuunneltavaahan nuo kovin tyytymättömien ihmisten tarina ovat. Eilen Ellie oikein intoutui kertomaan rankasta elämästää ja kyllä se on tosi haasteellista selviytyä täällä jokapäiväisestä elämästä. 
Lapsi ja riisisäkki
Iskulause autossa

Meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa maanantaina eteenpäin, mutta täällä kyllä viihtyy niin hyvin, että taitaapa vierailu venyä vähän pidemmäksi. Nytkin on niin upea keli, et pakko tästä on lähteä tohon järven ääreen kirjaa lukemaan ja maisemia ihailemaan sekä seuraamaan erikoista kalastusta. Kalastajat asettavat pyöreän verkon veteen ja soutavat verkkoa ympäri paukuttaen vettä pitkällä kepillä. Kepistä lähtevän kovan kumisevan äänen avulla kalat saadaan ajettua keskellä olevaan verkkoon. Kai sitä pitäis uimassakin käydä, ku Antti on jo pari kertaa ehtiny käydä järvessä pulahtamassa, mut mä en oo kokeillu järvessä uimista vielä kertaakaan. On kyllä parissa päivässä muuttunu Tuk Tuk paljon vilkkaamaksi ku kinkit tulivat juhlimaan. Muutamia pommeja ovat ilmoille lähetelleet eilen ja toissapäivänä, mut tänään kuulemma paukuttelevat sitten enemmän. Jotkut isommat pippalotkin tässä lähellä kuulemma on tänään ja DJ:tä saapunut Jakartasta asti, eli vilkas ilta Tuk Tukissa luvassa.

No se on sitten moro ja oikein mukavaa viikonloppua kaikille!
Poika yrittää ottaa hedelmiä puusta
Niin kaunista